lauantai 24. toukokuuta 2014

Internet on perusoikeus!

Tätä voisi kuvailla mähnäksi päiväksi. Toisaalta taidan viettää mähnää viikkoa. Saattaa jopa olla mähnä kaksiviikkoinen meneillään. Tajusin viime yönä unettomuutta potiessani, että vaikka menettää on vähän harhaanjohtava sana, niin olen tavallaan "menettänyt" kuukauden sisään työpaikan, poikaystävän, kodin ja ystävät. Välillä mietin, että miksi minun on vaikea pitää hyvää mieltä yllä viime aikoina, mutta tuota ajatellessa se on aika selvää, miksi minulla on astetta pahempia sopeutumisvaikeuksia. Työpaikan menetys tarkoittaa toistaiseksi myös rahattomuutta, joten minulla ei ole varaa edes matkustella ystävieni luo kylään. Internet alkoi myös takkuilla eilen, eikä se näytä elonmerkkejä tänäänkään kuin satunnaisesti. Helle on varmaan käräyttänyt jonkun internetaallon tai jotain.

Unettomuus tosin ei johtunut näistä mietteistä. Olen aika valmis nakkaamaan pihapiirimme käkeä kivellä. Tietäisinpä vain missä puussa se pitää majaa. Tai opetan Hanin tiputtamaan sen oksalta. Hermoni ovat kuitenkin riekaleina, sillä se pentele ei suostu olemaan hiljaa kuin hetkittäin. Aaaaaa! Se ei edes vedä henkeä pidempään kuin 10 sekuntia silloin tällöin. Annie vs. luonto. Luonto johtaa nyt jo about 3-0.


Voisin olla hieman huolissani nettiriippuvuudestani. Netin puuttuminen tekee minut äkäiseksi ja hermostuneeksi. Jos kuitenkin ajattelee, että se on tällä hetkellä linkkini entiseen sosiaaliseen elämääni ja minulle elintärkeään harrastukseen sekä lähes ainoa keino kommunikoida jonkun muun kanssa kuin vanhempieni kanssa (ai soittaa jollekin kaverille, niiku puhelimella? mut mitä jos ei ookkaa sanottavaa?), niin on mielestäni ihan ymmärrettävää jos aivot rakoilevat hieman tämän yhteysvälineen puutteessa.
Olen ollut huomaavinani, että älypuhelimien jatkuva räpläys on nostettu viime aikoina enemmän esille mediassa. Itsekin olen sitä mieltä, että on hyvä pystyä irrottautumaan välillä tietokoneesta, netistä ja kaikista sosiaalisista medioista ja kännypeleistä. Haluan vaan sanoa, että ei se nyt ihan niinkään ole, että elämä vilahtaa ohitse kännyn ruutua tuijotellessa. Tai ehkä niillä ihmisillä, jotka kokee niin, jotakin tärkeämpää todellakin menee ohi oikeassa maailmassa. Minä kuitenkin haluaisin tuijotella ruutua oman mieleni mukaan ilman paheksuntaa. Minulla ei todellakaan vilahtele ohi mitään sellaista, mitä en voisi missata. Missaanko perhosen siipien lepattavan lennon? OMG-voi ei! Olenko nähnyt perhosen lentävän ohitseni 20 kertaa kahden viikon sisään? Kyllä. Ehkäpä voin siis sittenkin lueskella Facebookista, mitä kaverieni arkipäiviin kuuluu ja minkälaisissa tunnelmissa he elelevät tänään. Ovatko he bonganneet perhosia?
 
Jaapa jaa. Enpä nyt kuitenkaan voi niinkään tehdä, joten jätän tämän tekstin muhimaan koneelle ja odottelemaan vahvempia internetaaltoja. Imuroin kun äiti käski. Sitten taidan pakata kimpsut kassiin ja paeta tätä ohi lepattelevaa elämää ja maailmaa mökille, jossa aion uppoutua johonkin kirjaan. "No mutta, eikö ole hienoa, että tulet lukeneeksi kirjaa älypuhelimen tuijottelun sijaan?" Ähäkutti lällää, ei. Luen nimittäin kirjani Kindlestä iPhonen näytöltä. :D Käytännössä koko Amazon.comin kirjavalikoima näppieni ulottuvilla ilman toimituskuluja tai -aikoja. Eikö nykytekonologia ole kerrassaan mahtavaa?
-----
Mitä ironiaa? Mökillä netti toimii. :D Minä alan sittenkin ehkä viihtyä täällä möksällä.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Maaseutuvankeus

Kaksi viikkoa maaseutuvankeutta on takana, ja lienee ehkä osittain ystävien puutetta, että päädyin jälleen kirjoittamaan tämän blogin puolelle. Olen todellakin keskittänyt aikani kosmetiikkabloggaamiseen ja purkanut mahdolliset muut ajatukset ystävien kesken. Niitä ei täällä ole, joten kerron sitten koko maailmalle.
Otetaanpa ihan lyhyesti kertaus, että miksi puhun maaseudusta.

5. toukokuuta 2014, kotipihamme


Asuin Joensuussa ja kävin töissä postilla. Olin jo n-vuoden englannin opiskelija (n=vuosia on niin monta, ettei niitä enää lasketa). Päätin lakata hakkaamasta päätäni seinään, tai pikemmin päätäni gradulla, jota ei siis ole. Otin viime joulun alla kandin paperini ulos Itä-Suomen yliopistolta ja lähdin jahtaamaan unelmiani. Keväällä hain Make Up For Ever Academyyn ja pääsin sisään. Syksyllä oli tarkoitus muuttaa Helsinkiin, mutta muuttoa pitikin alkaa suunnitella jo aiemmin, koska työsuhteeni postilla loppui ja poikaystävän kanssa tuli ero. Oli kenties hieman rankat viikot siinä. Sylen edelleen myrkkyä joka kerta, kun joudun tekemisiin jotenkin sen kanssa, miten asiat postilla päättyivät ja kuinka se tilanne edelleen kusee minun muroihini silloin tällöin. Vastakohtaisesti Vilin kanssa olemme edelleen hyviä ystäviä.

En muuttanut vielä Helsinkiin, koska en tiedä, mikä minut siellä elättäisi. Olen siis maalla vanhempieni luona nuolemassa haavojani ja selvittelemässä elämäntilannettani.
Vanhempani ovat ihania. Pieniä sopeutumisvaikeuksia on ollut, ja tulee olemaankin, sillä olen kuitenkin aikuinen ihminen, mutta heille ikuisesti lapsi. Äiti käski tänään, että mun pitää siivota huoneeni. :D Oikeassa se oli ja olin ajatellut samaa, mutta kun äiti käski niin teki mieli pistää vastaan. Voi hyvänen... :D
Olen oikeastaan kiitollinen siitä, että pääsen taas viettämään aikaa vanhempieni kanssa. He eivät ole enää nuoria, ja sen vuoksi arvostan heidän kanssaan olemista enemmän. Muuten ehkä pyrkisin hieman aktiivisemmin muuttamaan muualle.
Miksi sitten kutsun tätä vankeudeksi? Minä en kertakaikkiaan ole ollenkaan maaseutuihminen. Otan täällä päähäni kasvatetun maalaisjärjen mielelläni vastaan, ja vien sen mukanani johonkin kaupunkiin, sillä 18 vuotta metsän keskellä oli tarpeeksi. Siinä missä joku muu ahdistuu kaupungin hälinästä ja ihmisvirrasta, niin minua kerrassaan karmii kulkea täällä "kylänraitilla", kun näkymä muistuttaa kovasti zombie apokalypsin jälkitilaa.

Maaseudun "kivat pikku puuhat" jättävät minut täysin kylmäksi. Minulla ei ole minkäänlaista viherpeukaloa. Olen onnistunut tappaman jopa muovikukkia. Ihmeen kaupalla ainoa huonekasvini Tahvo-Einari on menossa mukana edelleen kolmen vuoden jälkeen. Lajikkeeltaan se taitaa olla kultaköynnös. En kuitenkaan ole tästä ihan varma. 
Mitä maalla tehdään? Hoidetaan pihaa ja kukkia ja pientä peltoplänttiä ja istutetaan salaattia ja porkkanaa. Ynh.

Tehtiin muutama rivi perunaa isin kanssa. Hanikin on kuvassa, mutta sillä on maastopuku päällä. :)

Marjojen poimiminen. Eiiiii! Mansikat pistelee ja kutittaa käsiä. Mustikat on turhauttavan pieniä. Viinimarjapensaissa on leppälutikoita, hämähäkkejä ym. ja sitten siellä pensaassa ollaan melkein sisällä halimassa kaikkia öttimönkiäisiä. Iiks yih!
Onneksi isä on puhunut puiden hausta ja halkojen hakkaamisesta. Se kuulostaa pieniin pihatöihin verrattuna mukavan aktiiviselta. Voin olla eri mieltä sitten kun kädet on rakoilla siitä puuhasta.

Ennen kuin pitkästytän teidät ihan totaalisesti, niin palaan tekemään sitä mistä päädyin aloittamaan kirjoittamisen. Lompakkoni on nimittäin aika rikki ja etsiskelin uutta tilalle. Alunperin aioin tosiaan kirjoittaa lompakoista. :D Tais tulla vähän aiheen vierestä.