maanantai 9. syyskuuta 2013

Treeniä, ikäkriisi, synde-COUNTDOWN pv 3

Kertoilin pari viikkoa sitten treenistä, joka kyykytti minut täysin, oksetti ja teki minut lähes liikuntakyvyttömäksi melkein viikoksi. Nyt kävin trainerin kanssa kokeilemassa sitä uudelleen, ja tällä kertaa minä kyykytin sen treenin, pistin sen oksentamaan ja rukoilemaan äitiä avuksi. Hah! Voin sanoa, että loppu päivä meni todella hyvissä fiiliksissä, kun tunsi onnistuneensa. Hyvä näin. Pari viikkoa on ollut semmoinen tunne, että kehoni on minua vastaan ja on pitänyt pakottaa itsensä salille ja väsytti ja ketutti. 



Uusi lemppariliikkeeni: jumppapallo seinän ja selän väliin, käsipainot käsiin, kädet roikkuu sivuilla, ja sitten rullaillaan istuma-asentoon ja takaisin ylös. Nam.


Tähän parin viikon parisuhdekriisiin minun ja kehoni välillä on epäilemättä vaikuttanut tämä tuleva vanheneminen. Äitini totesi minulle puhelimessa, että minähän olen jo oikeastaan aika vanha. Kiitos äiti. Siitä se lumipallo lähtikin pyörimään.
Trainerini totesi minulle silmät suurina ikää kysyessään, että kohtahan olen jo kolmekymmentä. 
Tässä vaiheessa minä aloin viettää aikaa  peilin edessä ryppyjä laskien.
Idioottiharjoittelija töissä kerrassaan KAUHISTELI, että 28. Onneksi hän itse täyttää vasta 24 (muistaakseni), koska 28 on hirrrveän vanha ja eihän semmoista osaa kuvitellakaan. Kysyin, että haluaako hän ihan varta vasten päästä laskemaan irronneita hampaitaan lattialta. Varsinainen hurmuri. Ainahan kannattaa vittuilla sille tyypille, joka käskyttää sinua työssäsi...
Otin niin nokkiini, että lopetin ryppyjen laskemisen ja päätin, että olen edelleen nuori, sano mitä sano.

Ikäni ei varmaankaan olisi minulle kovin suuri ongelma, jos kokisin aikuistuneeni aikataulun mukaisesti. Ikätoverini ostavat asuntoja, menevät naimisiin ja hankkivat lapsia. Minä olen ihan tyytyväinen vuokralla asumiseen ja ajattelin jatkaa näin. Häitä en jaksaisi vielä järjestää, mutta vihkisormuslaatikkoon en sylkisi. :) Lapsia en ehkä hanki koskaan. Jos nyt pitäisi päättää lopullisesti, niin ei kiitos lapsia minulle. Perhesuunnitelmissa on vaan 1 Pyhä Birma ja 1 kissakotikissa Hanin kavereiksi. Joku pieni tai kurttuinen koira voisi mahtua lisäksi mukaan. Vili (poikaystävä) on kuitenkin aika toista mieltä noista kavereista. Vielä minä sen väsytän. Lemmikki- sekä kihla-asiassa. ;D

Pari vuotta sitten tunsin itseni vanhaksi ja väsyneeksi, koska sairastin. Nyt otan sitten sen ajan takaisin ja elän vielä nuoruuttani. Synttärijuhliakaan en pitänyt muutamaan vuoteen, joten kompensoin juhlimalla mennyttä 27,5-vuotispäivääni kunnon pippaloilla ja pitämällä nyt synttäri-countdownia, jotta voin tuntea itseni birthday girliksi ainakin kokonaisen viikon.

Sairastelustani en olekaan avautunut YouTubella, mutta nyt kun tunnen itseni melko lailla terveeksi, haluan joskus kertoa kokemuksestani siinä toivossa, että joku muu saa siitä apua. Vuonna 2010 masennuin aika pahasti ja kun aloin potkia siitä pinnalle sain vaihdossa paniikkihäiriön. Toipuminen vei pitkään, mutta nyt elämä on taas ihanaa - enimmäkseen, ja vaikka vanhenenkin, niin silti. :)


2 kommenttia:

  1. Täällä omistusasunnoton, kihlautumaton ja lapseton ihan kohta 31-vuotias. Sairasteluaikaa ehtii ottaa takaisin vielä vaikka millä mitalla! Elämä nimittäin ei onneksi lopu vielä siihenkään, kun ikä lopulta alkaakin kolmosella. Kysy vaikka vasta kolmekymppisenä breikanneelta Jackmanin Hugh'lta, kun viimeinkin Les Miserablesin pariin päästään :)

    ps. Ihanaa synttäriä!

    VastaaPoista
  2. Samoin ajatuksin. Muut menee naimisiin, hankkii lapsia, ostaa koteja, minä en mitään niistä. Enkä toki haikailekaan, ainakaan kahta ensimmäistä. Lapsia tuskin tulen tulevaisuudessakaan toivomaan, mutta sen sijaan haluaisin vihdoin löytäväni sen mitä todella haluan tehdä, unelmatyön.. :)

    Paniikkihäiriöstä on kokemusta, erään narsistipoikaystävän jäljiltä. Onneksi edellisestä kohtauksesta on yli vuosi aikaa, ellei jopa enemmänkin. Itselläni se oli sellaista koko kropan hallitsematonta kramppaamista.. Sitä ei toivo kenellekään..

    VastaaPoista